Vuonon kimallus

Vuonon kimallus

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Me kaikki kuolemme yhtenä päivänä, mutta kaikkina muina päivinä me elämme

Pieni valkoinen arkku. 
Valkoiset vaatteet ja pitsimyssy. 
Vauva, joka nukkuu ikuista unta. 

Vanha valokuva isäni muutaman kuukauden ikäisenä pois nukkuneesta Martti-veljestä on yhä elävästi mielessä. Kuva löytyi aikoinaan isoäitini vanhasta albumista ja se kiehtoi meitä lapsia ihan valtavasti. Se oli tavallaan pelottava, mutta samalla surullisen kaunis. 

Kuolema oli ennen hyvinkin tavallinen tapahtuma ja luonnollinen osa elämää. Vainajat kuvattiin arkuissaan, heitä käytiin hyvästelemässä ja hautajaisiin osallistuttiin ahkerasti.
Suruaika oli pitkä ja omaiset näyttivät suruaan sekä suruhunnuin että -napein. 
Suruhunnutus oli tavallista vielä 60-luvullakin.

Kreikassa (kuten monessa muussakin maassa) sururituaalit elävät yhä. 
Muistan yhä hämmennykseni, kun tuoreena Kreikan asukkaana näihin rituaaleihin törmäsin. Naapurissa oli vainaja ja arkun kansi oli sijoitettu talon ovelle. Vainaja lepäsi avoimessa arkussa olohuoneessa ja sukulaiset ja ystävät kävivät häntä hyvästelemässä. Suudelma otsalle ja kukkia arkkuun. 

Läheisen kuolemasta Kreikassa kertoo myös miesten ajamaton parta. Sitä ei ajeta vähintään 40 päivään (suruaika) ja surunauhatkin ovat yhä yleisiä. 

Täällä Pohjolassa sururituaalit ovat kadonneet, mutta niin on kuolemakin. Se on siivottu pois silmistä, eikä vainajaa haluta nähdä.
Välillä tuntuu, että kuvittelemme itsemme jotenkin fyysisesti immortaaleiksi ja koska kuolema todistaa muuta, emme sitä halua nähdä. 
Kuolema muistuttaa siitä, että aikaa ei ole rajattomasti ja teemmepä mitä tahansa, korjaa se meidätkin. Sitä ei voi treenata tai ostaa pois. Sitä ei voi valita. 
Sehän ei nykyihmistä miellytä. 

Hassuinta on, ettemme hyväksy surun näyttämistäkään. 
Kuulin eilen hautajaisissa (siksi tämä aihe nyt pohdituttaakin), että eräs sukulaiseni oli saanut kritiikkiä jakaessaan tiedon omaisemme kuolemasta fb:ssa. Se oli kuulemma huomion ja sympatian hakemista. 
MInäkin jaoin tiedon ja suruni fb:ssa, mutta omalla kohdallani en ole ainakaan suoraa kritiikkiä saanut. 

Miksi jaoimme?  
Norjassa hautajaiset järjestetään noin viikon kuluttua kuolemasta, eli sangen pikaisesti. 
Fb:in kautta tavoitimme useimmat helposti ja nopeasti. Sanomalehti kun ei kaikille enää tule ja ihmiset asuvat erittäin suurella alueella. Puhelinsoitot ovat varsin raskaita ja aikaavieviä kaiken muun järjestelyn ja surun keskellä. 
Me tavoitimme monta ihmistä ja hautajaisiin osallistui niin vanhoja naapureita, työkavereita kuin esim. vainajan lasten ystäviäkin. 
Fb:in kautta tavoitetut vainajan lasten ystävät olivat muuten ostaneet muistopuun, joka istutetaan keväällä meidän mökkipuutarhaamme. He halusivat täten muistaa ystävänsä äitiä, joka oli heille lapsuus-ja nuoruusvuosilta hyvinkin tuttu ja turvallinen ihminen. Kaunis ele. 

Jakaminen oli myös osa surutyötä. Surun käsittelyyn ei ole mitään yksittäistä mallia, eikä sitä pitäisi mielestäni koskaan kritisoida. 

Se, että kirjoitan juuri tästä aiheestakin, on surutyötä. 

Tämän päivän Pohjolassa suruhunnut, -nauhat ja -napitkin koettaisiin varmasti huomionhakuisina ja ihmeteltäisiin miksi surusta pitää tehdä "numero". 

Ne saattaisivat kuitenkin olla ihan hyvä asia, sillä ne kertoisivat muille surusta, joka tekee ihmisestä normaalia hauraamman, kenties väsyneemmän ja herkemmän. Niiden viesti olisi "käsittele minua tavallista varovaisemmin, minulla ei ole juuri nyt helppoa". 

Nykyään surulle on määritelty kaksi palkallista päivää ja muuten se on hoidetteva privaatisti omalla ajalla ja mieluiten huomiota hakematta. 
Meillä on lupa kollektiivisesti, poliittisesti korrektisti surra tuntemattomia ja maalta esim. profiilikuva lipuilla, mutta läheisen menetystä ei voi näyttää...se on huomionhakuista.  Nykyihminen on kummallinen otus! 
Miten me olemmakaan tällaisiksi tulleet? 

Eiliset hautajaiset olivat kauniit ja surun keskellä oli paljon hyviä muistoja ja iloakin. 
Vainajan päiväkirjan sivuilta löytynyt noteeraus: 

Vi skal alle dø en dag, men alle de andre dagene lever vi 

oli se ajatus, jonka otimme eilisestä mukaamme. 






Elämä jatkuu...

Suru kulkee aallon lailla, sen olen viime vuosina oppinut. Kaiken arkisen keskellä se saattaa yllättäen napata mukaansa, kunnes se taas irrottaa otteensa ja päästää arjen pyörteisiin. 
Me olemme oppineet, että suruaikana on parasta olla yhdessä, tehdä mukavia asioita ja juhlia elämää. 
Näin teimme viikonloppunakin. 


 Lauantai-iltaa pienellä joukolla. Kynttilöitä, takkatulta, shampanjaa ja naposteltavaa. 
Kyllä näissä pimeissä illoissa on oma viehätyksensäkin.





Sunnuntaina höyrytettiin iso kattilallinen norjalaista jouluruokaa, eli pinnekjøttiä (lampaan rintaluita). Lanttumuhennosta ja puikulaperunaa kyytipojaksi ja joulutorttuja jälkkäriksi - lohturuokaa todellakin. 

Hämäräkuvausharjoittelua....joulu lähestyy :)













Auringonlaskut ennen viittä ovat marraskuuta. Tämän kuvan otin sunnuntaina olohuoneen ikkunasta tähyillen. 
Taivas oli kuin liekeissä ja kuudelta istuttiinkin jo taas kynttilänvalossa. 






Kaikkiin suruihin auttaa tietysti myös shoppailu (kunhan muistaa kohtuuden). 
Minä tein aivan lauantaina aivan ihanan löydön!!! Days like this - Audrey villakangastakki osui silmiini välittömästi ja koska siitä lauataina sai vielä 30% kanta-asiakasalennuksen, oli asia selvä. 
Löysin myös hautajaismekon, joka tulee olemaan myös joulujuhlamekkoni, mutta siitä seuraavassa postauksessa. Voitte varmasti arvata, että kyseessä on musta mekko :)





Oikein mukavaa ja toivottavasti surutonta viikkoa teille kaikille.



Vi snakkes, Marianna


16 kommenttia:

  1. Olet niin oikeassa siinä, että kuolemasta ei juuri puhuta. Ehkä pelkäämme, että kuolema muuttuu todelliseksi asiaksi vasta kun se mainitaan. Kun siitä vaikenee, se ei ehkä osukaan ainakaan omalle kohdalle. Ahdistavinta ja pelottavinta on varmasti ajatus oman lapsen kuolemasta ja silti niinkin voi joskus tapahtua. Surua jokaisella on oikeus työstää omalla tavallaan, oikeata tapaa eivät muut voi sanella.

    Kuten kirjoititkin, tärkeintä olisi nauttia elämästä ja iloita ihanista läheisistä ihmisistä ja hyvistä hetkistä, joita meillä jokaisella varmasti on.

    Kattauksesi oli elegantti. Kynttilävadin kuviosta syntyi ihana varjo pöytäliinaan!
    Niin, ja uusi takkikin on chic ; ) Tuollaisen minäkin tahtoisin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuolema on pelottava, koska sitä emme voi kontrolloida, valita, tai kuten sanoin, saada katoamaan.
      Lapsen kuolema on todellakin se ahdistavin ajatus.

      Elämä on todellakin tässä ja nyt, vaikka eihän sitä arjessa aina tule ajatelleeksi. Kaikenlaiset mietelauseet ja quotes:it muistuttavat juuri tästä, mutta kukapa sitä kiireisenä päivänä tulee ajatelleeksi, kun stressi painaa päälle ja arjen rutiinit jylläävät ympärillä.

      Mietin muuten sitäkin, että suru ja kaipaus kohdistuu usein myös elossa oleviin ihmisiin - heihin, jotka "kuolivat" elämästäsi syystä tai toisesta.
      Esim. tällä kertaa saimme aikaa käydä läpi asoita ja keskustella ihan kaikesta tämän pois nukkuneen omaisemme kanssa (hän sairasti kesästä asti). Mitään ei jäänyt sanomatta ja hyvästit olivat kauniit.
      Omalla kohdallani suurinta surua ovat aiheuttaneet ihan elävät ihmiset, jotka ovat jostakin syystä vain lähteneet - mitään sanomatta, asioista puhumatta. Suru tulee silloinkin vieraaksi ja aivan toisella tavalla.

      Elämä jatkuu.
      Mukavaa viikonloppua sinne teille Leena <3

      Poista
  2. Osanottoni teille kaikille <3

    Hyvin kirjoitat, kuolema on viety liian kauas. Ja jos olemme vieraantuneet kuolemasta, olemme vieraantuneet myös surusta, siitäkin on tehty sairaus ja yhä useammin sitä lääkitään masennuslääkkeillä. Jokainen suree tavallaan ja aikansa, ja on armotonta lähteä kritisoimaan toisen surua puoleen tai toiseen - että joku surisi liikaa tai joku toinen liian vähän, liian kauan tai liian vähän aikaa.

    Yksi oman elämäni suurimpia ja hienoimpia hetkiä oli, kun sain saattaa läheisen rajan taakse kädestä pitäen ja otsaa silittäen. Ja surra sitten rauhassa ja aikani. Suru ei syönyt naurua ja iloa, mutta oli mukana pitkään, muuttuen vähitellen haikeaksi ikäväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3
      Samaa mieltä kanssasi. Mekin saimme istua vierellä ihan loppuun asti ja olen kiitollinen, että siihen oli mahdollisuus.

      Joskus tuntuu, että me nykyihmiset pelkäämme tunteita. Masennuslääkkeet ja diagnoosit ovat niin paljon helpompia käsitellä.
      Suru on ihan hieno vieras, kunhan lähtee jossakin vaiheessa eteenpäin. Siksipä olenkin sitä mieltä, että surunapit ja -nauhat olisivat ihan hyvät olemassa. Lupa surra - se on tärkeää.

      Mukavaa viikonloppua sinulle Hanne.

      Poista
  3. Kirjoitit kauniisti surullisesta aiheesta,näin me nykyihmiset vieraannumme meitä kohdanneista asioista. Koitetaan elää niin että jokaisesta päivästä löytyisi edes jotain positiivista ja muistelemisen aihetta. Tärkeää on myös kertoa läheisilleen kuinka tärkeitä he ovat....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija.
      Viime vuodet ovat opettaneet minulle paljon. Olen joutunut hyvästelemään ihmisiä, miettimään elämää ja itseänikin...kasvanut ihmisenä.
      Olet oikeassa - on niin tärkeää puhua asioista ja kertoa muille, kuinka tärkeitä he ovat. Jokainen päivä saattaa olla se viimeinen ja paha mieli seuraa ikuisesti, jos se viimeinen viesti/keskustelu tai tapa erota oli kaikkea muuta, kuin mitä olisimme halunneet sanoa/kertoa/kokea.
      Tälläkin kertaa olen iloinen siitä, että kaikki tuli sanottua ja kiitettyä.

      Oikein mukavaa viikonloppua Tuija <3

      Poista
  4. Hups, kirjoitin pitkän kommentin ja se hävisi jonnekin taivaan tuuliin... Mutta tässä sama lyhyesti: otsikko pysäytti ja ravisutti, sinä kirjoitat tästä(kin) niin tyhjentävän kauniisti ja jotenkin rauhoittavasti, olen samaa mieltä kanssasi. Lopuksi vielä: takki on ihana!
    Halaukset sinne <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ellis <3
      Takki tuoksuu muuten joulupukin säkiltä - ainakin tyttöjen mukaan :)
      Siis ihan aito X-mas jacket kyseessä.

      Mukavaa viikonloppua Ellis.

      Poista
  5. Lämmin osaanotto!
    Suru on vaikea asia, niin vaikea, että se on kai helpompi painaa taka-alalle ja olla näkemättä. Suru on vaikea kokea, mutta myös nähdä. Kirjoitat kauniista vaikeasta aiheesta. Voimia teille!
    Ihana tuo takki!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Piupau <3

      Oikein mukavaa viikonloppua sinne sinulle - nautitaan elämän hetkistä <3

      Poista
  6. Viisaita sanoja kirjoitat jälleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sussi <3

      Joskus on hyvä purkaa sydäntä blogiinkin ja kuten sanoin, surutyötähän tämäkin on.

      Mukavaa viikonloppua.

      Poista
  7. "Niin kuin aalto uittaa aallon yli valtameren, niin mekin selviämme, toinen toistamme tukien."
    Lämmin osanottohalaus sinne<3

    VastaaPoista
  8. Huh. Minun täytyy kyllä myöntää, että mielestäni siirtyminen hautajaisten kuvaamisesta shampanjaillallisiin ja shoppailuun samassa postauksessa kuvaa kunnioituksen puutetta vainajaa kohtaan. Vaikka suhtaudun omaan kuolemaani mielestäni realistisesti ja perinteistä poikkeavalla tavalla, en kuitenkaan haluaisi olla mainittuna tyyliin, sitten haudattiin xxx, ikävä on kova, mutta löysin tosi hyvän puseron alennusmyynnistä myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vainaja oli minulle rakas ja tärkeä ihminen, anoppini. Istuin hänen vierellään viimiseen asti, pidin kädestä, kun kuolema haki pois ja olin helpottunut siitä, että läheinen ihminen pääsi tuskistaan. Anoppini oli erittäin iäkäs ihminen ja sairasti syöpää.
      Viimeisen puolen vuoden aikana puhuimme paljon elämästä ja kuolemasta.

      Hänen ohjeensa meille oli hyvin selkeä - eläkää ja tehkää mukavia asioita minun muistolleni. Takki ym. vaateasioita juttelimme ihan viimeiseen iltaan asti (kaksi samanlaista) ja tiedän, ettei hän olisi postauksestani mitään ikävää ajatellut, vaan pitänyt siitä kaikin puolin. Siksi kirjoitin niinkuin kirjoitin.

      Shampanjaillalliset eivät nekään olleet mitkään juhlat, vaan ihan pienellä sukulaisporukalla istuimme ja otimme pienen paussin kaiken keskellä. Lasi nostettiin hienon ihmisen muistolle - hänen omasta toiveestaan.
      Appeni on nyt paljon meillä, myös kyseisellä pinnekjøttillallisella.

      Tärkein viesti meille oli juuri tuon otsikon viesti ja anoppini todella tarkoitti sitä.
      Postaus on tehty hänen henkeensä ja tarkoitus oli hänen tapaansa nähdä valoa ja poutaa synkimpienkin pilvien läpi.
      Hän itse teki juuri näin ja me olemme yhdessäkin käyneet todella paljon surua läpi viimeisten kolmen vuoden aikana. Olemme opetelleet yhdessä iloitsemaan surunkin keskellä ja niin tein nytkin.

      Ymmärrän kuitenkin ajatuksesi oikein hyvin ja siksipä katsoin tärkeäksi vastata kommenttiisi. Tuntematta ihmistä ja suhdettamme, saattoi postaukseni vaikuttaa pinnalliselta ja tunteettomaltakin ja minun olisi ehkä pitänyt kertoa enemmän meidän tarinastamme.

      Luin kommenttisi juuri perheelleni ja mieheni vakuuttaa, että hänen äitinsä olisi tykännyt niin postauksesta kuin takistakin.


      Hyvää joulukuun jatkoa sinulle.

      Poista