Vuonon kimallus

Vuonon kimallus

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Me kaikki kuolemme yhtenä päivänä, mutta kaikkina muina päivinä me elämme

Pieni valkoinen arkku. 
Valkoiset vaatteet ja pitsimyssy. 
Vauva, joka nukkuu ikuista unta. 

Vanha valokuva isäni muutaman kuukauden ikäisenä pois nukkuneesta Martti-veljestä on yhä elävästi mielessä. Kuva löytyi aikoinaan isoäitini vanhasta albumista ja se kiehtoi meitä lapsia ihan valtavasti. Se oli tavallaan pelottava, mutta samalla surullisen kaunis. 

Kuolema oli ennen hyvinkin tavallinen tapahtuma ja luonnollinen osa elämää. Vainajat kuvattiin arkuissaan, heitä käytiin hyvästelemässä ja hautajaisiin osallistuttiin ahkerasti.
Suruaika oli pitkä ja omaiset näyttivät suruaan sekä suruhunnuin että -napein. 
Suruhunnutus oli tavallista vielä 60-luvullakin.

Kreikassa (kuten monessa muussakin maassa) sururituaalit elävät yhä. 
Muistan yhä hämmennykseni, kun tuoreena Kreikan asukkaana näihin rituaaleihin törmäsin. Naapurissa oli vainaja ja arkun kansi oli sijoitettu talon ovelle. Vainaja lepäsi avoimessa arkussa olohuoneessa ja sukulaiset ja ystävät kävivät häntä hyvästelemässä. Suudelma otsalle ja kukkia arkkuun. 

Läheisen kuolemasta Kreikassa kertoo myös miesten ajamaton parta. Sitä ei ajeta vähintään 40 päivään (suruaika) ja surunauhatkin ovat yhä yleisiä. 

Täällä Pohjolassa sururituaalit ovat kadonneet, mutta niin on kuolemakin. Se on siivottu pois silmistä, eikä vainajaa haluta nähdä.
Välillä tuntuu, että kuvittelemme itsemme jotenkin fyysisesti immortaaleiksi ja koska kuolema todistaa muuta, emme sitä halua nähdä. 
Kuolema muistuttaa siitä, että aikaa ei ole rajattomasti ja teemmepä mitä tahansa, korjaa se meidätkin. Sitä ei voi treenata tai ostaa pois. Sitä ei voi valita. 
Sehän ei nykyihmistä miellytä. 

Hassuinta on, ettemme hyväksy surun näyttämistäkään. 
Kuulin eilen hautajaisissa (siksi tämä aihe nyt pohdituttaakin), että eräs sukulaiseni oli saanut kritiikkiä jakaessaan tiedon omaisemme kuolemasta fb:ssa. Se oli kuulemma huomion ja sympatian hakemista. 
MInäkin jaoin tiedon ja suruni fb:ssa, mutta omalla kohdallani en ole ainakaan suoraa kritiikkiä saanut. 

Miksi jaoimme?  
Norjassa hautajaiset järjestetään noin viikon kuluttua kuolemasta, eli sangen pikaisesti. 
Fb:in kautta tavoitimme useimmat helposti ja nopeasti. Sanomalehti kun ei kaikille enää tule ja ihmiset asuvat erittäin suurella alueella. Puhelinsoitot ovat varsin raskaita ja aikaavieviä kaiken muun järjestelyn ja surun keskellä. 
Me tavoitimme monta ihmistä ja hautajaisiin osallistui niin vanhoja naapureita, työkavereita kuin esim. vainajan lasten ystäviäkin. 
Fb:in kautta tavoitetut vainajan lasten ystävät olivat muuten ostaneet muistopuun, joka istutetaan keväällä meidän mökkipuutarhaamme. He halusivat täten muistaa ystävänsä äitiä, joka oli heille lapsuus-ja nuoruusvuosilta hyvinkin tuttu ja turvallinen ihminen. Kaunis ele. 

Jakaminen oli myös osa surutyötä. Surun käsittelyyn ei ole mitään yksittäistä mallia, eikä sitä pitäisi mielestäni koskaan kritisoida. 

Se, että kirjoitan juuri tästä aiheestakin, on surutyötä. 

Tämän päivän Pohjolassa suruhunnut, -nauhat ja -napitkin koettaisiin varmasti huomionhakuisina ja ihmeteltäisiin miksi surusta pitää tehdä "numero". 

Ne saattaisivat kuitenkin olla ihan hyvä asia, sillä ne kertoisivat muille surusta, joka tekee ihmisestä normaalia hauraamman, kenties väsyneemmän ja herkemmän. Niiden viesti olisi "käsittele minua tavallista varovaisemmin, minulla ei ole juuri nyt helppoa". 

Nykyään surulle on määritelty kaksi palkallista päivää ja muuten se on hoidetteva privaatisti omalla ajalla ja mieluiten huomiota hakematta. 
Meillä on lupa kollektiivisesti, poliittisesti korrektisti surra tuntemattomia ja maalta esim. profiilikuva lipuilla, mutta läheisen menetystä ei voi näyttää...se on huomionhakuista.  Nykyihminen on kummallinen otus! 
Miten me olemmakaan tällaisiksi tulleet? 

Eiliset hautajaiset olivat kauniit ja surun keskellä oli paljon hyviä muistoja ja iloakin. 
Vainajan päiväkirjan sivuilta löytynyt noteeraus: 

Vi skal alle dø en dag, men alle de andre dagene lever vi 

oli se ajatus, jonka otimme eilisestä mukaamme. 






Elämä jatkuu...

Suru kulkee aallon lailla, sen olen viime vuosina oppinut. Kaiken arkisen keskellä se saattaa yllättäen napata mukaansa, kunnes se taas irrottaa otteensa ja päästää arjen pyörteisiin. 
Me olemme oppineet, että suruaikana on parasta olla yhdessä, tehdä mukavia asioita ja juhlia elämää. 
Näin teimme viikonloppunakin. 


 Lauantai-iltaa pienellä joukolla. Kynttilöitä, takkatulta, shampanjaa ja naposteltavaa. 
Kyllä näissä pimeissä illoissa on oma viehätyksensäkin.





Sunnuntaina höyrytettiin iso kattilallinen norjalaista jouluruokaa, eli pinnekjøttiä (lampaan rintaluita). Lanttumuhennosta ja puikulaperunaa kyytipojaksi ja joulutorttuja jälkkäriksi - lohturuokaa todellakin. 

Hämäräkuvausharjoittelua....joulu lähestyy :)













Auringonlaskut ennen viittä ovat marraskuuta. Tämän kuvan otin sunnuntaina olohuoneen ikkunasta tähyillen. 
Taivas oli kuin liekeissä ja kuudelta istuttiinkin jo taas kynttilänvalossa. 






Kaikkiin suruihin auttaa tietysti myös shoppailu (kunhan muistaa kohtuuden). 
Minä tein aivan lauantaina aivan ihanan löydön!!! Days like this - Audrey villakangastakki osui silmiini välittömästi ja koska siitä lauataina sai vielä 30% kanta-asiakasalennuksen, oli asia selvä. 
Löysin myös hautajaismekon, joka tulee olemaan myös joulujuhlamekkoni, mutta siitä seuraavassa postauksessa. Voitte varmasti arvata, että kyseessä on musta mekko :)





Oikein mukavaa ja toivottavasti surutonta viikkoa teille kaikille.



Vi snakkes, Marianna


torstai 19. marraskuuta 2015

Taivaasta taisi loppua vesi?!

Taas eletään sitä aikaa vuodesta, jolloin satunnainen, yllättävä auringonpaiste lähes pelästyttää - ja ainakin sokaisee Pohjolan pimeään sopeutuneen ihmisen. 
Hän tirkistelee kuin myyrä kohti tuota häikäisevän kirkasta valoa, mutta tuntee samalla suunnatonta riemua.....kunnes huomaa nurkissa talviuntaan viettävät pölypallerot, likaiset ikkunat ja kaikenlaiset muut epäkohdat, joita pimeässä ei huomaa ollenkaan!

Tänään oli sellainen päivä. Sadekausi lähti tauolle ja taivaalle ilmestyi vanha tuttu, sol :)

En jaksanut katsella pölyjä, joten otin mukaani koiran ja kameran, suunnistin lenkkipolulle ja nautin!!!
Sateen ja tuulen piiskaama maailma oli kuin taikasauvan iskusta jälleen värikäs, kaunis ja elävä.
Raikas ilma teki hyvää - taivaallisen hyvää ja kuvaaminen on niin paljon mukavampaa aurinkoisella säällä.













Lammella oli peilityyntä.













Meidän viereisellä pellolla on taas mustavariksia. Upeita lintuja, jotka vierailevat tällä pellolla yleensä keväisin. Kuvaaminen on aika vaikeaa, sillä ne ovat arkoja lintuja ja tämä mun kuvausassistenttini, Linus, ei tee hommaa helpommaksi. 





Retki päättyi omalle pihalle ja tässäpä vielä kaksi erilaista/samanlaista pihakuvaa. 
Meillä on ollut niin lämmin syksy, että pihalla näyttää vielä tältä, mutta kaikki on vain ollut niin märkää. Tänään sain sentään kahvinkin juotua ulkona - se on luksusta.
Viikonlopuksi on luvattu kylmempää ilmaa, joten saattaapa olla, että Hawajinruusu kiittää silloin tältä vuodelta - tai sitten tuon sen sisälle.






Sitruunoista ja palmuista vähän ajankohtaisempaan aiheeseen, eli jouluun.
Tällä kertaa en tunge tänne tonttuja, mutta adventtia kylläkin. 
Minusta on nimittäin kiva tehdä vähän erilaisia adventtikynttilävirityksiä ja tämän vuotinen adventtiasetelma näyttää tältä. 
1. adventti on vanha pullo ja kuvaa joulutarinoita.
2. adventti ja 3. adventti ovat lumipalloja ja kertovat toiveesta: Dreaming of a white Christmas.
4. adventti ovat hopeankynttilä, Kreikasta tuotu matkaikoni ja lasinen enkeli. 

Pohjalla on "lunta" ja valkoisia hoyheniä. 





Viime vuonna adventtikynttilät näyttivät tältä.



Onko teillä tapana tehdä omia asetelmia vai laitatteko ihan perinteiset kynttilät?
Oletteko muuten jo koristelleet jotakin jouluista vai odotatteko adventtiin?


Minä koetan odotella adventtiin....koetan :)

Toivottavasti piditte aurinkokuvista ja olette saaneet aurinkoa itsekin, missä sitten olettekin. 

Oikein mukavaa marraskuun jatkoa ja joulun odotusta kaikille. 

Vi snakkes, 
Marianna








sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Enkelit

Koko päivä joulun palveluksessa joulumaata ja Betlehemiä rakentaen - sellainen oli minun perjantaini. Tuntui hyvältä olla taas töissä ja jouluikkunassa puuhastelu vei jouluisiin tunnelmiin.
Ennen viikonloppuun lähtemistä somistin vielä enkeliosaston. Kultaisia siipiä, taivaan kehrää, rauhan ja rakkauden sanomaa. 
Olin niin hyvällä mielellä kotiin lähtiessäni, ettei ruuhkainen liikennekään harmittanut yhtään. 

Kotona työskentelin vielä töissä ottamieni kuvien kanssa, jotta saisin ne fb:iin ennen viikonloppua. 







Enkelit olivat fb:ssa ja hyvät viikonloput toivotettu kaikille.

Molemmat tytöt olivat kotosalla ja me katselimme Baby Mama -leffan. Oli niin kivaa.
Olin jo menossa nukkumaan, kun vielä vilkaisin uutisia ja Pariisin tapahtumat avautuivat eteeni. 

128 enkeliä. 

On mahdotonta edes yrittää ymmärtää sellaisen vihan määrää, joka saa ihmisen riistämään monta viatonta elämää. 
On mahdotonta ymmärtää, että joku kuvittelee jumalansa rakastavan ja kunnioittavan häntä enemmän tällaisen teon kautta. 
Suuri soturi?  Mies, joka tappaa raukkamaisesti aseettomia ihmisiä? Sellaisiako miehiä paratiisiin kaivataan? 

En näe sotureita, näen vain kadonneita sieluja, vihan märännyttämiä ihmisparkoja, jotka todellisuudessa ovat eksyneet hyvin kauas jumalastaan. 

Maailma suree. 

Itse toivoisin kuitenkin, että osaisimme surra samalla voimalla myös niitä tuhansia muita, kaukana Pariisista, jotka ovat henkensä terrori-iskuissa menettäneet. Heitä on paljon. Me emme ole värittäneet kuviamme heidän lipuillaan. 


Tämä perjantai oli jälleen osoitus siitä, miten nopeasti ulkopuoliset voimat voivat muuttaa ilon suruksi. 
Yöllä heräsin vielä hassuun ajatukseen siitä, että olipa hyvä, että sain sen enkeliosaston kauniiksi - se tuntui ihmeellisen tärkeältä. 



Tämä postaus on lyhyt. 
Tavalleni uskollisena päätän sen kuitenkin vähän iloisempaan tunnelmaan, eli kuvaan iki-ihanasta vintage-tontusta, jonka töistä ostin. 
Tämä tonttu muuttaa maalle :)






Maailmassa on paljon kaunista ja hyvää, hyviä ihmisiä ja paljon rakkautta. Onneksi. 
Paha tekee pahaa myös itselleen, eikä voi siksi koskaan voittaa. 


Rauhaa ja rakkautta,

Marianna






sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Meillä asuu taiteilija

Hyvää Isänpäivää Pohjanmeren rannalta.

Edellispäivänä kummasteltiin vielä 17 asteeseen kohonnutta lämpötilaa, mutta eilen  täällä oli syksy....tai alkutalvi...tai ainakin vuodenaikaan sopiva sää! 
Aamulla aurinko sentään pilkahteli sumuiseen maisemaan, mutta päivän aikana taivas  pimeni pimenemistään ja illalla satoikin jo oikein kunnolla. Kylmä ei tosin ollut eilenkään ja lehtitalkookahvit mökillä juotiin yhä ulkona. 

Tänään paistaa aurinko - on Isänpäivä.
Aamuinen puhelinkeskustelu isäni kanssa olikin muuten erityisen iloinen, sillä onnittelujen ohella keskusteltiin myös yhteisestä joulunvietosta :) 
Liput ostettiin eilen - me lennämme jouluksi Turkuun!!!

Joulurauhan julistus isän seurassa, isän paistama kinkku, isän valmistama lasimestarinsilli, isän lämmittämä joulusauna ..... aivan, isällä on suuri merkitys jopa jouluperinteissämme. 

Isä on minulle tärkeä ihminen ja miten kiitollinen olenkaan kaikesta hänen opettamastaan, avustaan ja rakkaudestaan. 

Isän kanssa veneiltiin Airistolla, pelattiin tennistä Turun urheilupuistossa, käytiin keilaamassa Kupittaalla. 
Isä oli partiolainen, niin minäkin. Isän ensimmäinen työpaikka oli Wärtsilän telakalla, niin minunkin. 
Isä harrasti nuorena valokuvaamista - sitä harrastan minäkin.

Isä sai meidät valitsemaan ensimmäiseksi vieraaksi kieleksemme ruotsin, koska katsoi sen englantia tärkeämmäksi (englantia oppii joka tapauksessa -ajatuksella)
Siitäkin olen ollut sanattoman kiitollinen, sillä hyvä ruotsin kieli on ollut valtava etu Norjaan muuttaneelle.

Isä on aina ollut tuki ja turva - ja viimeiset 19 vuotta myös isoisä vailla vertaa. 

Siis, hyvää Isänpäivää isi! 




Sitten muihin höpötyksiin.....


Minä en ole koskaan osannut käyttää minkäänlaisia liivejä (en tarkoita rintaliivejä), vaikka toisinaan sellaisia olen kokeilumielessä ostellutkin. Toppaliivit ovat jääneet kaappiin -  neulosliivit niin ikään. Ongelmana on aina ollut se liivin alle tuleva vaate, eli se on vain  tuntunut jotenkin epäkäytännölliseltä vaatteelta - usein liian kylmältäkin. 

No, pari viikkoa sitten tulin kuitenkin lähteneeksi ihan uuteen liivikokeiluun ja ostin (tyttärieni kannustamana) neulosliivin. 
Marie Philippen palmikoitu neulosliivi on ollut nyt varsin ahkerassa käytössä ja alle on riittänyt ihan ohuempikin toppi (mittarin heiluessa 14-17 lämpöasteen välillä). 
Kuvan uusi toppi on Culturen. 
Asu toimii talvella varmasti? töissäkin, sillä liivi lämmittää selkää ja hartioita, mutta ei ole kuitenkaan liian kuuma. 
Saapa siis nähdä miten tämä käytännössä toimii, vai jääkö tämäkin liivikokeilu pelkäksi kokeiluksi.

Käytättekö te liivejä? 


Viime viikkojen syyslook on ollut normaalia kevyempi. Ihania syysaamuja tulee varmasti nyt ihan ikävä. Kahvimukit ostin sitä Pumpkin spice lattea varten - pieni hauskuus aamuihin tälläkin tavalla.




Aamutunnelmia eilen. Aurinko kurkki sadepilvien takaa, joten me suunnistimme rohkeasti kohti maaseutua. 






Mökillä satoi kultaa. 
Se on kaunista ja surullista yhtä aikaa, sillä vaikka keltainen lehtimatto upea onkin, (ja haravoiminenkin ihan all right puuhaa) saavat alastomat puut mieleni haikeaksi. 

Pihapiiri eilen:


















Ombo-luumut. Paikallinen lajike, joka kypsyy loppusyksystä.







Hmmm.....varaslähtö? 
No ei oikeastaan. Rakas country home aloittakoot joulusesongin jo nyt. 
Viimeiset 13 Ombo-luumua kerättiin ja syötiin eilen, joten joulu saa tulla. 

Enempää en sentään vielä joulua laittanut, mutta tämä pieni aloitus tuntui ihan hyvältä.
Sitäpaitsi, torpan kummitus tykkää, kun tuvassa on somaa :)







Keittiön puolella ei vielä joulua laiteltu, mutta tämä romukaupasta löytynyt portugalilainen kuparikala löysi paikkansa vitriinihyllyn yllä. 
Minä olen ihan villiintynyt kuparin kiiltoon - ja romukaupassahan sitä riittää, sekä uutta että vanhaa.






Lopuksi - kruununa tähän postaukseen, taiteilijaesittely.

Nuorimmaiseni harrastaa vesivärimaalausta ja koska tiedän, että joukossanne on ihan taiteilijoitakin, laitan teille (hänen toiveestaan) kollaasin hänen töistään. 

Aiheet kumpuavat "maailmasta, jossa elämme - nuoren silmin". 

Hän haaveilee näyttelystä, mutta kokee tarvetta tulla paremmaksi, harjaantua vielä vuosia. Hän on nyt 14-vuotias.

Tiedän, että hän on innokas kuulemaan mielipiteitänne (varsinkin te taiteilevat taitajat), joten kiva, jos laitatte pari sanaa.








Oikein mukavaa sunnuntaita ja isänpäivää teille kaikille. 

Vi snakkes, Marianna