Vuonon kimallus

Vuonon kimallus

maanantai 30. tammikuuta 2017

Sumun takana olikin neiti Kevät!

Perjantaiaamuna sumussa (ja iltapäivä hienossa poutasäässä), lauantaina viimassa, sunnuntaina sateessa ja maanantaina mitä upeimmassa auringonpaisteessa! 

Säät vaihtelevat ja minä kuljen kevään merkkejä etsimässä, kuvaamassa ja ihastelemassa. Yksi riemullisimmista keväthavainnoistani on se, että aurinko lämmittää taas ihan kunnolla ja tuntuu kasvoilla lenkkien jälkeen. 

Perjantaina suunnistin kamerani ja uskollisen kuvausassistenttini, Linuksen kanssa sumuun. Aamua harsotti nimittäin jälleen varsin sakea sumu ja kaikki oli kuin pehmeää hattaraa. 
Rannan tuntumassa sumu oli niin sakeaa, että sen verhoon oli helppo kuvitella äänettömästi lipuva aavelaiva tai vaikkapa itsensä Ahti :)
Merellä huusivat sumutorvet ja harmaahaikarat, mutta mitään ei näkynyt - kiehtovaa.

Luonnossa liikkuessa on niin valtavan helppo ymmärtää entisaikojen tarinoita maahisista, peikoista, näkistä ja muista kummajaisista ja välillähän sitä säpsähtää itsekin, kun hahmoja muistuttaviin kiviin ja kantoihin hämärässä tai sumussa törmää.
Yksi ihan eläväkin/oikeakin tuttu matkalla sentään tavattiin, eli läheisellä rannalla majaileva ankka. Se hengailee yleensä sorsien parissa ja taitaa olla alunperin kesyankka (muistuttaa englantilaista Ancona-rotua).

Sumuinen luonto on kaunis, pehmeä ja miltei äänetön.












Puolilta päivin taivas oli taas sininen ja sitä kaunisti suuri, lämmittävä aurinko. 
Minä ja kuvausassitenttini avasimme terassikauden ja nautimme molemmat auringon voimasta täysin sydämin.

Oliviini ovat muuten selviytyneet pahimman talven yli ja yöpyneet autotallissa vain kerran. Vanhat, suuret oliivipuuni menetin viime talvena, joten toivon, että nämä uudet tulokkaat nyt pärjäisivät ja pääsisivät kasvuvauhtiin. Tuossa yhdessä on kuivuneita oliivejakin :) 
Hyasintit kukkivat ja terassilla on siten oikein keväistä.

Aurinkoterassilta olikin sitten luonnollista jatkaa Stavangerin kreikkalaiseen ravintolaan, Akropolikseen, jonne lähdimme ystäväpariskunnan kanssa uusia makuja testaamaan. 
Ravintola on nimittäin saanut uuden omistajan ja uudistunut menu on Kreikasta tänne lainatun kokin käsialaa. 
Hyvää oli, tavattoman hyvää ja ravintolan takka lämmitti siihen malliin, että olo oli kuin heinäkuisena iltana Kreikassa.















Kevättä olen tuonut myös sisälle sekä tulppaanien, magnolian  että krokusten muodossa.












Launtaina lenkkeiltiin Hafrsfjordissa ilkeän tuulen puhaltaessa mereltä. 
Kylmä tuuli oli ainakin tehokas pääkopan tuuletteja ja kaikki kuluneen viikon aikana vastaanotetut, uskomattoman vastenmieliset uutiset hävisivät hetkeksi tuulen kyytiin. 
(tiedätte varmasti mihin näillä uutisilla viittaan).

Polkumme varrella oli valtava parvi mustavariksia, joita olisin mielelläni kuvannut pidempäänkin (ja lähempää), mutta kylmä ajoi autolle ja kotiin. 
Kovasti lensivät jo oljenkorret nokassaan ja mietinkin, että alkaakohan varislintujen rakennusboomi jo nyt?

Oletteko te nähneet kotiseuduillanne mustavariksia? 
Täällä niitä kutsutaan Kornkråke -nimellä (viljavaris) ja ne ovat tavallista varista kookkaampia, korpinmustia ja isonokkaisia. 



















Sunnuntaina satoi koko päivän, joten jätimme sunnuntairetkemme tekemättä. Saimme sen sijaan väkeä kisakatsomoon Norja-Ranska käsipallon VM-finaalia katsomaan, joten teimme hyvää ruokaa ja keskityimme matsiin. Norja hävisi kultaottelun, mutta onhan se hopeakin hieno.
Käsipallo ei minua yleensä juurikaan kiinnosta, mutta porukalla peliä oli ihan kiva katsella ja minäkin innostuin Norjan puolesta jännittämään (ja Ranskan valmentajaa ihastelemaan).









Maanantai oli minun makuuni, eli lämmin, aurinkoinen, tuuleton ja niin keväinen, että ylistin sitä ääneen Linuksen kanssa rantoja kulkiessani. 
Minulla oli aamutapaaminen, jonka jälkeen hain assistenttini kyytiin ja ajoin Vaulenin rannoille nautiskelemaan.
Me kuljimme, istuimme rantakalliolla ja huokailimme onnesta.
Kunpa näihin kuviin saisi mukaan äänen...merimetsojen siipien havina, lintujen huhuilut, laineet... ja vielä meren raikkaan, puhtaan tuoksun....voi kunpa voisin ne teille välittää.

Aamun sumu leijui vuonossa pitkään.
(kannattaa klikata suuremmaksi, jos haluaa sukeltaa kevääseen)








Rannan vesileikkipaikka odottaa kesää ja leikkijöitä.




 Ympärillämme lensi yht'äkkiä keijukaisia!
Nämä pienet hyönteiset tanssivat auringossa ja muistuttavat ihan keijuja. Jos kuvaa tarkastelee, huomaa, että niillä on ikäänkuin pienet kengätkin :) Varjoina ne näyttävät sydämiltä.



Vielä hetki ja nämäkin oksat ovat taas vihreitä.




Sumun takana ei siis ollutkaan aavelaivaa, vaan itsensä Neiti Kevät! 

Tänään näyttää sitäpaitsi ihan yhtä kauniilta, joten paras kiiruhtaa ulos ja aurinkoon.

Toivottavasti piditte tästäkin sääpäiväkirjaotteesta - sitähän tämä blogi aika pitkälti nykyään on - ja jaksatte kulkea kanssani niin sumussa kuin auringonpaisteessakin. 


Hyvää alkavaa helmikuuta! 


Vi snakkes, 
Marianna








maanantai 23. tammikuuta 2017

Lumoavasta sumusta vanhaan luostariin - viikonlopun maisemat


Viikonlopun yltiöpäiset lenkkeilyt, joita en todellakaan kadu, ovat syynä tämän päivän tuskaan ja liikkumattomuuteeni. 
Harvemmin viitsin mitään sen tarkempia yksityiskohtia tästä viheliäisestä sairaudestani jakaa, mutta tällä kertaa voin kertoa, että psoriasis varpaankynsien alla (yksi sairauteni oireista) on yhtä kidutusta! Silloin, kun sitä on ärhäkkäämmin, ei sopivia kenkiä tahdo löytyä ollenkaan ja käveleminen on todella kivuliasta - 
psoriasis kun nostaa kynnet pystyyn ja toisinaan ne irtoavat kokonaan.
Minulla on juuri nyt meneillään tällainen vähän huonompi vaihe, joka ei todellakaan helpottunut viikonlopun lenkkeilyjeni jälkeen.
Luonnossa liikkuminen on minulle ihan elinehto, joten en mielelläni tingi siitä kivuliaimpina päivinäkään, mutta tällä kertaa on myönnettävä, että innostuin liikaa ja maksan siitä tänään verojen kera.
En kyennyt aamulla tekemään aamulenkkiä koirani kanssa - kipu esti kävelemisen lähes kokonaan. 

Nivelkivut ovat ihan vakioarkeani ja niihin minulla on lieventävä kipulääkitys, mutta ihoon ja kynsiin liittyvät ongelmat invalidisoioivat toisinaan lähes kokonaan - olo on "jalaton ja kädetön".

Kuten sanottu, en kuitenkaan kadu ihania viikonloppuretkiäni ja jonkinlaisissa tøffeleissä  uskon pääseväni eteenpäin jo taas huomenna. 
Tänään on siis hyvä päivä bloggailla ja jakaa viikonlopun kuvasaldo kanssanne - toivottavasti tykkäätte kuvaretkestä :)


Lauantaina herättiin sumuiseen maisemaan ja lenkkeiltiin täällä kotisaarella. 
Reittimme pituus oli sellaiset 9 km ja kuljimme paikoitellen rantakallioilla, paikoitellen metsässä.
Sumu teki maisemasta tavattoman hienon. 










Paikallisella päiväkodilla on metsässä oma leiri. Merirosvolipusta huolimatta täällä hallitsee kiltteys ja esim. kimalaiskuningattarille on suloisia talvehtimistaloja. 









Sumuverhoon kietoutuneena. Sumu sakeni sakenemistaan ja lopulta näkyvyyttä ei ollut enää nimeksikään.





Sunnuntaina pakkasin kipeät varpaani parhaimpiin tietämiini kenkiin ja ajoimme Mosterøy:ihin, jossa reippailimme Utsteinin luostariin. 
Lenkki aloitettiin tihkusateessa ja päätettiin aivan upeassa valossa auringon ilmestyessä muuten niin synkälle taivaalle.
Pituutta reitillemme ei niin valtavasti kertynyt, mutta varpailleni kuitenkin liikaa. 

Usteinin luostari on Norjan parhaiten säilynyt keskiaikainen luostari. Se on rakennettu 1200-luvulla ja omistettu Pyhälle Laurille.
1700-luvulla täällä eivät enää isännöineet munkit, vaan kuuluisa Garmann:in suku, johon liittyy varsin dramaattistakin historiaa. 
Luostarissa nimittäin kummittelee "den hvite dame"-nimellä tunnettu rauhaton sielu, joka kuuluu Cecilie Widding Garmannille. Hän kuoli synnytykseen vuonna 1759 ja pyysi (viimeisinä sanoinaan) miestään Christopheria vannomaan, ettei tämä koskaan avioituisi uudelleen.
Christopher piti lupauksensa 20 vuotta, mutta päätti sitten avioitua tanskalaisen naisen kanssa. Hän ei kuitenkaan uskaltanut järjestää häitään Utsteinin luostarissa, vaan vihkiminen päätettiin pitää Stavangerin tuomiokirkossa. Juuri ennen Christopherin vuoroa vastata "tahdon", kaatui hän ja vajosi koomaan. Hän kuoli 8 päivää myöhemmin.
Kummitushavaintoja luostarissa on tehty useasti ja Cecilie nähdään usein vanhassa peilissä. 

Luostarin puiston valtavat pyökkipuut ovat peräisin Venäjälle matkalla olleesta laivasta, joka haaksirikkoutui täällä 250 vuotta sitten. Pyökit, jotka olivat matkalla Pietarilaiseen puistoon pelastettiin lastista ja istutettiin tänne.

Luostaria ympäröivät maisemat ovat kauniit - täällä on hienoa kuljeskella kameran kanssa.











































 Usteinin luostarissa on mahdollista yöpyä ja siellä järjestetään häitä, rippijuhlia ja erilaisia tapahtumia. 
Lähellä luostaria on myös luostarihotelli (modernimpi ja kummitukseton yöpymismahdollisuus).
Täältä voi myös vierailla Fjøløyn majakalla, jonne emme eilen varpaideni vuoksi jatkaneet.


Mitäs piditte? Uskaltaisitteko yöpyä? 



Minä jatkan nyt jalkojeni hoitamista ja vuorossa on suolavesikylpy. 

Voikaahan hyvin ja oikein mukavaa viikkoa kaikille,

Marianna