Vuonon kimallus

Vuonon kimallus

tiistai 30. elokuuta 2016

Jäähyväiset elokuulle

Elokuun toiseksi viimeinen päivä ja aika jättää hyvästit kesälle! 
Ylihuomenna on virallisesti syksy, vuodenajoista se haikein. 
Minussa se herättää varsin ristiriitaisia tunteita, sillä ikävöin JO NYT kesää, valoa, lämpöä ja elämää, vaikka samalla näen toki syksynkin kauneuden. Ongelma omalla kohdallani lienee kuitenkin siinä, että kyseessä on nimenomaan KUOLEMAN KAUNEUS ja edessämme eloton, synkkä, kylmä aika. 

Minä tulen surulliseksi nähdessäni muuttolintujen lähtevän ja puiden riisutuvan kesäasustaan. Siinä eivät auta teekupposet, villahuovat, kynttilät tai muutkaan syyshärpäkkeet - jotakin kuolee minussakin.

Urheana olen kuitenkin, surustani huolimatta, opetellut pitämään syksyn hyvistä puolista - omenista, juureksista, värikkäistä metsistä, pitkistä varjoista, kuulaista aamuista ja tummista illoista.  Kauneutta ja surua, kaipuuta ja hyväksymistä....sitä on syksy.

Me hyvästelimme elokuun mökillä ja juhlimme samalla mieheni syntymäpäivää. Elokuu jättikin meille varsin hellät jäähyväiset, sillä viikonloppu oli lämmin, meressäkin oli vielä miellyttävää uida ja lauantai-iltaa saimme istua ulkona aivan yön tunteihin asti. Tähtitaivas oli kirkas, meri tyyni ja maailma ympärillämme kesäisen kaunis.

Ostin miehelleni lahjaksi teakkiset, messinkisomisteiset Jackson-kansituolit, jotka löysivät paikkansa vanhan omenapuun alta. Ostin tuoleihin harmaat tyynyt ja uudet huovatkin, joten nyt kelpaa istua, kahvitella ja tähystää merelle. 









Illan hämärtyessä tähystettiin mm. merimetsoja, jotka käyvät rannalla syömässä.
Vuorelta virtaava puro tuo mukanaan ravintoa, jota linnut rannassamme käyvät syömässä ja merimetsot ovat aina upea näky.







Synttäri-illallinen syötiin terassilla sinivalkoisissa tunnelmissa. 
Kantarellit kermassa ja possun sisäfilettä grillistä - se oli viikingin illallistoive :)













Iltavalaistusta. 
Ig:ssa on muuten yö-kuvakin, jossa näkyy lauantainen rantavalaistus. Valaisemme rannan aurinkokennolampuilla, jotka syttyvät aina kivasti heti hämärän laskeutuessa.







Viikonlopun luontokuva tulee tässä!
Huomasin sunnuntaina ruusupensaan alla kolon ja sitä tutkiessani silmäparin, joka katseli minua kolon suojista. 
En ole ilmeisesti kovinkaan pelottava näky, sillä hiiri, jolle silmäpari kuului, päätti tehdä kanssani tuttavuutta ja poseerasi sievästi kamerallekin.  
Utelias ja rohkea veijari sai mieheeni liikettä ja kohta hän jo kolistelikin työkaluvajassamme hiirenmyrkkyjen perään! 
Eiväthän nämä söpöliinit niin kovin söpöjä ole, jos mökkiin sisään pääsevät ja siellä juhlivat, joten uudet syöttirasiat ovat nyt vakipaikoillaan kellarissa toivoa sopii, että tämä suloisuus ei sinne mene. 
Ulkona on toistaiseksi paljon marjoja, sieniä ja hyönteisiäkin, joten lykke til hiiruli!





Yksi syksyn mukavia puolia on sisustuspuuhien aloittaminen.
Mökillä muutosten kohteena on nyt vintti, jonka olemus lastenhuoneesta muuttuu nyt oleskelu- ja makuuhuoneeksi. 
Kälyni vanha kirjoituspöytä maalattiin joitakin vuosia sitten tyttöjen toiveesta pinkiksi, mutta nyt se on saamassa uuden, mustan lookin. Pöytälevy vaatii vielä yhden maalikerroksen, joten laitan parempia kuvia, kun pöytä on valmis. Ostin siihen jo valmiiksi kristallivetimet laatikoihin ja tuolina toimii yksi mökin alkuperäisistä tuoleista, josta löytyy kirjoitettuna vuosiluku 1901.
Peuralyhdyt ja huovat ovat jo antamassa syksyn tunnelmaa ja lisää on tulossa. 

Meillä maalataan nyt kotonakin, sillä kellarikerroksen remontti jatkuu taas...vihdoinkin!





Laitan vielä loppuun kuvia elokuun viimeisestä retkestä, joka tehtiin Tungenesin majakalle.
 Ihana ilta, tyyni meri ja upea valo - näitä on kiva muistella talvellakin.











Miten te koette syksyn? 


Iloista alkavaa syyskuuta teille kaikille,

Marianna

Huom. olin aamulla päivistä sekaisin ja tekstiin tuli virhe (syyskuu alkaa siis vasta ylihuomenna, ei huomenna). Korjattu on :)


keskiviikko 24. elokuuta 2016

Sielunmaisema - mitä siellä näkyy?

 Sielunmaisema. Mikä se on? 
Usein kuulee sanottavan, että metsä on suomalaisen sielunmaisema ja niinhän se varmasti onkin. 
Onko sielunmaisema kuva mielialastamme, unelmiemme paikasta olla & asua vai mitä se on? 

Minulla on monta sielunmaisemaa ja niille yhteistä on rauha, lämpö ja vähän sellainen pysähtynyt aika. Näen sielunmaisemani mieluiten ilta-auringon pehmeässä valossa tai aikaisen aamun usvaisessa raikkaudessa.

Sielunmaisemieni joukosta löytyvät myös pienet, uinuvat satamat ja sellaista kuvailin jälleen eilen.
En tiedä, mikä näissä satamissa niin kiehtoo, mutta rakastan niiden tunnelmaa ja näen ne valtavan kauniina kaikesta rojustakin huolimatta.
Satamassa keinuvat laivat, tyyni merenpinta, ilta-aurinko, joka herättää värit ja heijastukset.....ja horisontissa suuri meri.  Miten kaunista se voikaan olla. Tuntuu, kuin laivat olisivat tulleet kotiin nukkumaan ja auringon viimeiset säteet kiittäisivät niitä päivästä. 

Rakastan meren tuoksua ja sitä rauhaa, mikä pienessä satamassa illan suussa vallitsee. Muutama kalastaja istuu yhä rupattelemassa, katkarapulaivassa pestään kantta ja joku herkuttelee vielä ravunsaksillakin.
Joukko nuoria lähtee merelle suppailemaan, ihmisiä istuu siellä täällä iltaa ihmettelemässä ja kaikki on niin pehmeää, raukeaa.

Haaveeni on vielä joskus asua vastaavanlaisessa kalastajalaivasatamassa. Voisin seurata laivojen lähtöä merelle aamuisin, niiden paluuta iltaisin, meren voimia, säätä ... ai miten ihanaa se olisikaan.


Ølbergin satama ja ranta eilen.
Aurinko valaisi erittäin tumman taivaan ja värit voimistuivat siten kerrassaan upeiksi. Kontrastit olivat mahtavia!





















Ølbergin rannalla on jääkauden jäljiltä hieno kivimuodostelma. Linus kokee sen hurjan jännäksi paikaksi tutkia, joten siellä piipahdettiin eilenkin.




Rannalta ei tekisi mieli lähteä pois! Voisin istua siellä aina!

Millainen on/ovat teidän sielunmaisemanne?
Huomasin esim. itse, että yhteenkään sielunmaisemistani ei kuulu lunta! 
Omani ovat Toscanan laaksoja sypressipuineen, aamuinen Rodos Monte Smithin vuorelta katsottuna ja mielellään keväällä, mökkiranta vuonossa aikaisin heinäkuun aamuna....ei talvimaisemia!

Metsä kuuluu sen sijaan minunkin maisemiini ja varsinkin lapsuuteni metsä Ruissalossa.
Kaikissa maisemissani on kuitenkin siis kesä, aina kesä ja aurinkoa.

Olisi kiva kuulla teidänkin sielunmaisemistanne, sillä jollekin se voi olla esim. kaupunki valoineen ja meri taas tuntuu vain pelottavalta. 
Kuinka moni näkee sielunmaisemansa lumen peittämänä?





Tänään täällä on ollut ihan painostavan kuuma, nihkeä päivä. Odottelin jo ukkostakin, mutta eipä sitä kuitenkaan tullut ja vielä iltakävelylläkin oli hikistä.


Mietin jälleen tuota vaatetusasiaakin ja taidan jättää sen kokonaan pois. Olen toisinaan postannut vaatekuviakin, mutta en tiedä kaipaako blogini niitä ollenkaan. Tyylini on klassisen tylsä (musta, beige, tummansininen), eikä mitään uutta ja mullistavaa siltä saralta ole luvassakaan. 
Blogini on vahvasti luonto- ja maisemakuviin kallistuva ja ripaus sisustusta sopii mielestäni joukkoon hyvin, mutta vaatepostaukset...njaah...

(Jos viimeistä ostostani katselee, beigen värinen villasekoiteponcho, en todellakaan usko, että asupostauksilla on blogissani suurtakaan merkitystä :)
Tässäpä tämä vielä ihan huvin vuoksi, ymmärrättekö mitä tarkoitan?)






Tämä sen sijaan on sellainen puoli blogia, josta en luovu.  
Eilinen sisustusjuttu olivat nämä kukkakaupasta löytämäni kaktukset ja gladiolus-kukat, jotka antoivat olohuoneeseen kivan ilmeen.
Uskon, että sisustuspuolella pystyn inspiroimaan paljon paremmin - ainakin toivon niin!








...ja kranssikin on nyt valmis :) 




Oikein hyvää jatkoa viikolle!

Marianna






maanantai 22. elokuuta 2016

Sunnuntairetki norjalaisittain

Tähän postaukseen oli tarkoitus laittaa hieman syysvaateasiaa, mutta hei.......sunnuntainen retkemme Dalsnutenille on niin paljon miellekkäämpää katseltavaa, että koltut saavat odottaa kaapissa ja teen teille kuvaretken patikoinnistamme korkeuksiin.

Tällä kertaa kohteena oli siis Sandnesissa sijaitseva Dalsnuten, jolla on korkeutta 323 metriä merenpinnasta.  
Mukana retkellä olivat ystävämme T ja K, matka taittui 22 asteen lämmössä ja kahvit juotiin huipulla, ihanassa auringonpaisteessa.


Reitti alkaa Gramstadin friluftshusetilta (vanha talo, jossa sunnuntaisin avoin kahvila) ja kuten talon edustalla olevasta kyltistä näkyy, on retkireiteissä valinnanvaraa.
Meidän kohteenamme oli siis Dalsnuten ja pituutta reippailulle kertyy yhteensä 3,6 km.





Alkuosa polkua on saanut hienon kivetyksen. Kiviä pitkin on helppo kävellä ja kengätkin pysyvät kuivina, sillä tämä osuus on maastoltaan varsin kosteaa.
Edessämme näkyy Dalsnutenin vuori ja mikäli klikkaatte kuvan suuremmaksi, löydätte siitä varmasti polun ja sitä kiipeävät ihmisetkin.






Polku muuttuu nousun osalta kiviseksi ja kantoiseksi, paikoin myös savisen liukkaaksi. 
Täällä saa katsoa askeleitaan ja nousu käykin hyvästä treenistä. Välillä kannattaa pysähtyä ja ihailla ympärillä olevia maisemia, sillä ne ovat huikean kauniit.









Norjassa polut merkitään T-kirjaimella (tursti=retkipolku).



Polulla kannattaa katsoa jalkoihinsa. 




Kiipeäminen palkitaan huipulla!









Panorama puhelimella.


 puhelinkuva tämäkin



Kahvi maistui näissä maisemissa :)





Aavistus syksyä





Huipulla riittää väkeä ja lokkeja. Retkieväät ovat valvovien silmien alla.




Dalsnuten on koko perheen retkikohde ja tänne kiipeävät hienosti lapsetkin. Mietimme kuitenkin ystäväni kanssa, että ihan maastoon tottumattomalle ei tämäkään mikään helppo retki ole, sillä kuten sanottu, polku on kivinen, kantoinen ja nousu paikoitellen aika jyrkkäkin. Sateiden jälkeen polut ovat lisäksi liukkaita ja savisia, joten hyvät kengät ja maltti ovat tarpeen Dalsnutenillakin. 

Norjalaiset ovat ahkeria kiipeilemään, retkeilemään ja patikoimaan, joten yksin täällä ei saa/voi luonnosta nauttia. Väkeä riittää jonoiksi asti ja huipulla istutaan kuin kanat orrella (ainakin hienoina päivinä). Mukavaahan se on ja mielestäni on hienoa, että täällä opitaan jo pienenä liikkumaan luonnossa. Lapset liikkuvatkin näillä poluilla ketterästi kuin vuohet - meillä lähes viiskymppisillä nivelrikkoisilla on hitusen verran hankalampaa ja hyppely ei enää niin onnistu (jousitus polvissa ja nilkoissa on vanhempaa mallia), mutta hauskaa on ja hyvältä tuntuu, kun retki on tehty.

Toivottavasti piditte tästäkin retkestä.




Laitanpa vielä kuvan kanervaisesta ovikranssistanikin, vaikka se keskeneräinen onkin. Tein mökin oveen vastaavan jo viikko sitten ja nyt ryhdyin kranssipuuhiin kotonakin.....vaan, narukerästäpä loppuikin naru ja kranssi jäi puolitekoiseksi. 
Laitan teille kuvan valmiista kranssista seuraavaan postaukseen, mutta tässäpä nyt kuitenkin sen idea. 
Kanerva on kaunista ja säilyy nättinä hyvän aikaa. Kranssiin voi sitten lisätä muitakin loppukesän juttuja. 
Minä käytän oksien kiinnitykseen ihan vain narua (tällä kertaa ruskeaa paperinarua, koska kranssi on suojassa sateelta).

Uusi vuodenaika odottaa ja tuo mukanaan uudet ilot. En ole varsinaisesti mikään syksyihminen, mutta pakko se on myöntää, että syksyssä on pajon mukavaakin!





Saapa nähdä tuleeko sitä vaatetusasiaa seuraavaan postaukseen, vaan painunko taas jonnekin maastoon kuvailemaan :)



Hyvää viikkoa kaikille,

Marianna