Vuonon kimallus

Vuonon kimallus

perjantai 27. syyskuuta 2019

Syyskuinen Rodos ja uimakengät ;)



Olen juuri tullut rannalta, pakannut apteekista ostetun aurinkovoiteeni (kertoimella 50 tottakai), hiekasta huolellisesti puhdistetut uimakenkäni, lukulasini ja muut tuikitärkeät varusteet raidalliseen, upouuteen rantakassiini, jonka valitsin siten, että voin hyötykäyttää sitä myöhemmin vaikkapa mökillä. 
Olen vaihtanut ranta-asuni gipsy-mekkoon, joka mainoskuvissa antoi sellaisen prinsessa Victoria / prinsessa Kate -vaikutelman, mutta saa kyllä minut näyttämään ihan paikalliselta mummolta. 
Tuskailen mummelimaista uumaani, mutta koen siitäkin huolimatta itseni aika cooliksi, sillä olenhan kuitenkin hieman päivettynyt, hiuksissani on uusi raidoitus ja nenälläni makeat Ray-banit....eikä siinä kaikki.....hotellimme vastaanotossa työskentelevät Maria ja Maria olivat keskenään päätelleet minut 43-vuotiaaksi! Wow! 
Istun iki-ihanssa tavernassa, naputtelen sandaalillani sirtakin sävelien tahdissa ja mietin, ottaisinko tänäänkin lounaaksi omeletin vaiko kenties dolmadekset, kun kuulen selkäni takana käytävän keskustelun. 
Iäkäs tarjoilija informoi takanani istuvaa pariskuntaa syyskuisesta Rodoksesta ja mainitsee mm. sen, ettei heidän ruokalistaltaan löydy näin syksyllä makeita jälkiruokia ja kakkuja, sillä turistit ovat nyt ikäihmisiä ja syövät niin varovasti. Omeletteja ottavat ja jälkiruuaksi korkeintaan hedelmiä, hän totetaa ja jatkaa kertomalla, että ikäihmiset arvostavat syyskuista rauhaa ilman lapsiperheitä ja nuorisoa, liian korkeita lämpötiloja ja meteliä! 
Apua!!! Olen juuri selittänyt viikingille, miten ihanaa on, kun Rodoksella on rauhallista ja lämpötilakin pysyttelee 30 asteen ympärillä!


Mutta minähän olen nuori, trendikäs ja cool....vai?


Nuorena, siis silloin, kun olimme ihan oikeasti nuoria, ajoimme usein rannalle ennen töihin menoa ja juoksimme rullakivien yli mereen. Aurinkovoiteen tilalla oli öljy ja lounaaksi syötiin gyrokset ja siihen päälle vielä jätskitkin. Uuma näytti siitä huolimatta prinsessa Katen uumalta ja vaate kuin vaate istui kauniisti.
PItkän työpäivän päätteeksi valvottiin vielä yölläkin ja herkuteltiin milloin milläkin rasvaisella tai makealla herkulla.


Mutta ikäihminen en kyllä ainakaan ole....vai?


Syön tilaamani omeletin ja reippailen sitten persikoiden ostoon tuttuun markettiin, jossa aikoinani asioin lähes päivittäin. 
Silloin, 30 vuotta sitten, vaihdoimme aina päivän kuulumiset markettia pitävien veljesten kanssa ja minusta on ihanaa, että kyseinen marketti on yhä ennallaan! 
Minä ja veljekset emme vain enää ole nuoria, vaan nykyään minua tervehtivät harmaahiuksiset, lukulaseja käyttävät miehet, joiden marketissa on hylly kaupalla ehdottoman tärkeitä uimakenkiä :)  



Kun kulkee omia jälkiään, polkuja, joita vikkelillä jaloilla 30 vuotta sitten hyppeli, joutuu pakostakin pohtimaan elämäänsä, ajan armotanta kulkua ja iän tuomia muutoksia. 
Mietin elämääni 30 vuotta sitten, minua, nuorta ihmistä, joka poukkoili Kreikan ja Suomen välillä, muovautui kreikkalaiseen kulttuuriin, taipui kreikan kieleen, rakasti, taisteli, rakasti ja epäröi, seisoi sitten tienhaarassa ja teki valintansa ja itki epävarmuuden kyyneleitä vielä kotimatkallakin.... en haluaisi enää olla hän, niin cool ja kapeauumainen kuin hän sitten olikin, mutta olen ylpeä hänen tiestään! 
 Laitan siis suosiolla uimakengät jalkaani ja iloitsen siitä, että saan yhä juosta mereen!  Lupaan myös itselleni, että aion uida vielä silloinkin, kun tarvitsen apujoukkoja ja rullaattorin rullakivillä kulkemiseen! 

Rodos on ja pysyy sydämessäni. Täällä on ihanaa käydä ja tämä saari tulee aina olemaan yksi kodeistani. 




Tässäpä vähän kuvia syyskuiselta Rodokselta ja Halkin saarelta.



Halki
















Kastellos Kritinia.







Ajoimme tälläkin kertaa maalle, Kritiniaan ja Embonaksen kylään viini- ja ruokaostoksille. 
Yksi rakkaimmista herkuistani, joita Kreikasta aina kaipaan, ovat säilötyt kapriksen versot. Oletteko koskaan maistaneet? 
Lisäksi ostimme viiniä, hunajaa, yrtti-hunajalikööriä (talven flunssakautta ajatellen) ja yrttejä.






Lindos






Rodos; Mandraki ja vanha kaupunki syyskuun tunnelmissa.















Kotiinpaluu oli tällä kertaa varsin miellyttävä, sillä vuonojen maa otti meidät vastaan 20 lämpöasteella ja auringolla, joka suorastaan tanssi sinisellä taivaalla.
Me suunnistimmekin siksi välittömästi mökille, jossa meitä odottivat jo punertuneet orjanlaakerin (Ilex) marjat ja oma rakas vuonomaisema.








Rantakassi tuli mökille hyötykäyttöön :) ja saatanpa laittaa siitä seuraavaan postaukseen kuvankin. 



Ihanaa syyskuun loppua teille kaikille!





Vi snakkes,

Marianna

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Metsäläinen sielultani



Tyttäreni katseli eilen vanhoja kuvia minusta ja totesi: "vaikka oletkin aina ollut sellainen konservatiivisesti pukeutuva aikuinen, on sielusi ja sisimpäsi enemmänkin tuo lapsuudenkuviesi metsähippilapsi. Sellaisena minä sinut äiti tunnen"

No, tottahan se on. 

Minä suojelin luontoa jo 2-vuotiaana, enkä suostunut nukkumaan edes kukkakuvioisilla lakanoilla! En halunnut kukkien vahingoittuvan :) 
Hermostuin totaalisesti, kun näin metsänhakkuuta televisiossa ja vaadin itkuisena äitiäni soittamaan "Suomen valtioon" ja komentamaan heitä nostamaan puut takaisin pystyyn.
Pidin tädeilleni luentoja luonnon kauneudesta ja pyysin myös kiittämään Luojaamme, kun kävelimme Nousiaisten tädin metsässä ja rakastin, rakastin eläimiä! 
Tämä kaikki siis jo taaperoikäisenä.
Vietnamin sodasta olin tietoinen jo tuolloin ja se ahdisti minua. 

Lapsuuteni vietin suurimmaksi osaksi metsässä :) ja jäsenyys sekä Suomen eläinsuojeluyhdistyksessä että WWF:ssä olivat minulle itsestäänselvyys heti 12-vuotiaana. 
Panda-paita ja SEY:n pinssi olivat minulle kuin uniformu ja suuri ylpeyden aihe.

Oma olemukseni olikin sitten vähän "hippi", eli en todellakaan ollut kiinnostunut vaatteista yms. kunnes teinivuosina oli tavallaan pakko.
Teinivuodet muovasivatkin minusta sitten sen, joka yhä olen, eli konservatiivisen pukeutujan. 


Tyttäreni on on kuitenkin oikeassa, sillä olen pinnan alla yhä tuo sama hippilapsi, metsäläinen. 
Tyttäreni kutsuu minua myös Lumikiksi, ei ulkonäön, vaan seuraani hakeutuvien lintujen ja eläinten vuoksi :)
Hänen ystävänsä olivat tiedustelleet sitä, onko minulla mahdollisesti kalliskin kamera ja huippuobjektiivi, kun saan eläimistä niin hauskoja lähikuvia, johon tyttäreni oli vastannut: "ei, ei sillä ole. Tavallinen kamera sillä on, mutta se on sellainen Lumikki, jota eläimet seuraavat ja jolle ne poseeraavat". 


Tiedän, että olen varusteluni ja taitojeni suhteen mitätön tekijä valokuvauksen maailmassa, mutta teen kyllä parhaimpani välittääkseni luonnon ja eläinten asiaa ja olen varsin otettu siitä, että taide-ja arkkitehtuurilinjan nuoret, taidokkaat oppilaat pitävät kuvistani.
Koetan kantaa korttani kekoon ja kiitän yhä Luojaani kaikesta siitä kauniista, joka minua ympäröi ja jota saan kuviini ikuistaa.
Taivaan lahja, siten minä kamerani eteen hakeutuvat eläimet koen.


Hetkiä syyskuussa.



 























Huippukamerat ja varusteet pyörivät toki unelmissani, mutta lohduttaudun taidokkaan norjalaisen valokuvaajan sanoilla: " hyvään kuvaan ei tarvita kallista kameraa, vaan kyky nähdä, sillä valokuvaus on ensisijaisesti taidelaji, ei tekninen suoritus".


Jokaisella kuvaajallahan onkin oma tyylinsäkin, kameraan katsomatta, aivan kuten taiteilijoillakin.


No, oli miten oli, minä kyllä haaveilen hienoista varusteista :)



Konservatiivisesti pukeutuva metsähippi, joka ei huuda barrikaadeilla pinssit takin kauluksessa, vaan jakaa luonnon tarinoita kuviensa kautta - sellainen minusta on muotoutunut :)
Yksi korsi keossa, ei kenties se suurin ja komein, mutta osana kekoa kuitenkin! 



Laitan tähän loppuun vielä yhden lapsuudestani muistoihin jääneen biisin. 
Ajankohtainen tänäänkin.







Hyvää loppuviikkoa kaikille, 

Marianna