Vuonon kimallus

Vuonon kimallus

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Hyvää uutta vuotta

Tuttu näky vuonossa vuodesta 1961 - lautta matkalla Tausta Stavangeriin tai Stavangerista Tauhun. Meidän "mökkilauttamme". 
Se ikäänkuin kuuluu vuononmaisemaan ja sen mukana kulkevat niin työmatkalaiset, turistit, mökkiläiset kuin rehutankkiautoja seuraavat linnutkin. 
Sen kioskista saa maailman parhaat makkarat. 

Maanantaina, klo 12, se irroittaa köytensä satamasta viimeisen kerran ja valtava pala rannikon kulttuuria katoaa historiaan.
Tilalle avautuu maailman pisin ja svyin merenalainen tunneli, Ryfast, joka on 14,3 km pitkä ja 292 m merenpinnan alla.
Olemmeko innoissamme? 
No tjaa.....

Tunneli nopeuttaa mökkimatkaamme aika lailla, sillä 40 min. kestävän lauttamatkan sijaan, ajamme nyt tunnelin läpi noin 12 min., eikä meidän tarvitse enää odotella lauttajonoissa tai suunnitella aikataulujamme lauttojen mukaan. 
En kuitenkaan voi sanoa, että 80 km tuntivauhti merenalaisessa tunnelissa 14 km ajan kuulostaa mitenkään kauhean mukavalta. Mielummin katselisin vuonomaisemaa kahvikupin äärellä.

No, viikinki näkee asiassa lähes vain hyviä puolia, sillä peräkärrystä (joka meillä on varsin usein mukanamme) ei tarvitse enää pulittaa lisämaksua, eikä tunnelin tiemaksu ole lauttamaksua juurikaan korkeampi. Tunneli 112,-, lautta alennuskortilla 91,-.
Hänen työmatkansa mökiltä nopeutuu, joten voimme olla mökillä yhä enemmän - lähes aina - ja vieraidenkin on helpompi tulla kylään. 
Juu, kaikki tämä on hienoa, mutta kuitenkin.....lautta kuuluu vuonomaisemaan, se on minun mielipiteeni.



Kuvasin lautan maisemassaan perjantaina ja miten sattuikin, aurinko ilmestyi valaisemaan muuten niin hämärää maailmaa juuri tuolla hieman nostalgisella hetkellä.




Aurinko viihtyi täällä koko perjantain, joten lauttakuvauksen jälkeen istuimme Linuksen kanssa terassilla glögistä ja auringosta nauttien. Samalla pohdiskelin tätä alati muuttuvaa maailmaamme, jossa vanhalle ja verkkaiselle ei tilaa oikein ole. 
Välillä koen olevani itsekin kuin tuo lautta. Aikansa palvellut ja nopeasti unohdettu.




Perjantain aurinko ylettyi sisälle asti ja teki niin tavattoman hyvää meille pimeydessä kulkijoille.



Tämä joulukuu on ollut yksi pimeimpiä muistamiani, eikä aurinkoa ole nähty kuin pieninä pilkahduksina silloin tällöin. 
Kaipaan valoa ihan valtavasti ja iloitsen nyt joululahjaksi saamastani päivänvalolampusta, jota aion käyttää ihan päivittäin (se on päällä tälläkin hetkellä).
Valokuvaamiseen kaipaisin kuitenkin sitä aivan oikeaa, auringon luomaa valoa, sillä olen totaalisen kyllästynyt näihin siniharmaisiin sävyihin ja ikuiseen hämärään, jossa myyrien tapaan vaellamme.









Kevättä kohden siis! Onneksi! 

Me pakkailemme täällä nyt mökille lähtevää rahtia (viikinki ja sen peräkärry), sillä vietävää on uudesta jääkapista lähtien :)
Minä erehdyin sitäpaitsi eilen vintage-tavaroita ihastelemaan, ihan vain katselemaan.....ja pakkasin sen jälkeen autooni gustavilaistyylisen tuolin, englantilaisen taulun ja kuparisen reikäkauhan ...voi apua!  
Romureetta ei pääse tavoistaan.



Kiitos teille kaikille kuluneesta vuodesta ja 
OIKEIN HYVÄÄ JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA! 



Appeni tuossa naurahti, että hänpä se aloittaakin 20-luvun nyt toista kertaa.
Aika saavutus sekin! 


Godt Nytt År,

Marianna



perjantai 20. joulukuuta 2019

Hyvää joulua!



Joulukuun pimeydessä kimaltaa ja loistaa, mutta
aurinkoa on kyllä niin valtavan ikävä.


Meidän pilvisen taivaspalamme alla on sitäpaitsi niin lämmintä, että lumikellot  kurkistelevat jo maasta, metsämansikka innostuu marjantekoon ja valkoinen joulu löytyy vain unelmista! 



Mutta....pidemmittä puheitta (ja muutaman kuvan kera),

OIKEIN HYVÄÄ JOULUA TEILLE KAIKILLE!  























Varaslähtö jouluun maalla. 
Pinnekjøtt maistui taivaallisen hyvältä! 




Jos tulee ikävä, löydät minut instagramista (päivittäin :) 
blogini, 
@vuononkimallus
nimellä.


God jul!

Marianna

tiistai 3. joulukuuta 2019

Rannikon harmaat tontut


Norjalaisen joulukalenterin (Jul på Månetoppen 2002, 2005, 2010 ja 2014)
mukaan, on sinisten ja punaisten tonttujen lisäksi olemassa myös rannikolla asuva, vanha ja viisas harmaatonttu.
Se, että rannikon tonttu on harmaa, ei tule yllätyksenä, sillä mitäpä muuta tonttuvanhus täällä suuren meren rannoilla voisi ollakaan? 


Marraskuu täällä Norjan lounaisrannikolla oli ensimmäiset kaksi viikkoa varsin aurinkoinen, suorastaan lempeä, mutta muuttui sitten harmaaksi, paksujen pilvien peittämäksi ja lopulta myös sateiseksi hämärän hyssyksi. 
Marraskuu oli sittenkin marraskuu, siitä ei ollut enää epäilystäkään.


Lumi ei ole mikään luonnollinen osa rannikon talvea, joten mitään valkeaa unelmaa ei täällä kannata odotella. Talvi-ilo löytyy sen sijaan aamuisista kuurankukista (silloin tällöin), mustasta jäästä ;) ja ajoittaisista räntäkuuroista. 
Täältä löytyvät myös maailman pienimmät lumiukot ja ruuhkautuneimmat 0,5 cm:n lumikerroksella kuorrutetut pulkkamäet....mikäli muutama lumihiutale siis eksyy tännekin leijailemaan! 
Talven riennoista yleisin lienee kuitenkin hiekoittamattomilla teillä kulkeminen. Tämä talvilaji antaa taatusti ne korkeimmat tyylipisteet, mutta myös lukemattoman määrän "urheiluvammoja". 



Voiko harmaudessa löytää sitten joulumielen? 
Voiko harmaa olla kaunista?



Minä heräsin sunnuntaina jo aikaisin, sillä halusin ihastella ensimmäiseen adventtiin heräävää, usvaisen harmaata vuonoamme. Raskaat pilvet olivat kuin kansi sen yllä ja vastaranta näkyi vain tummana silhuettina. Oli hiljaista ja tyyntä. 
Tämä oli juuri sellainen "harmaatontun kotimaisema".
Viikinkini, jonka parta on kuluneen vuoden aikana muuttunut lähes valkoiseksi, näytti sitäpaitsi ihan harmaatontulta hänen huikatessaan minua torpan ovelta kahville :)
Torpassa oli lämmintä ja kahvintuoksuista, puut ritisivät takassa ja ensimmäinen adventtikynttilä valaisi hämärää tupaamme.
Meillä oli hyvä olla ja kaikki ympärillämme oli yksinkertaisen kaunista. 
Vanhan talon rauha, joka tuntuu sydämessä (ja koko kehossa) sellaisena raukeana lämpönä - se oli täynnä joulumieltä, ei punaista, vaan harmaata.





Tavoilleni uskollisena olen koettanut tutkiskella ja välittää talven harmautta myös kuvaamalla sitä.
Tässäpä siis kurkistus harmaatontun maailmaan.




Stavangerin Breiavatnetin puistossa tuikkivat tähtöset ja kaupunkilaisille jo tutuiksi ja rakkaiksi käyneet sydämet.








Valonpilkahdus kotisaaren siniharmaissa maisemissa.





Aurinko ohikulkumatkalla.




"Kioski lähirannalla" oli siivekkäiden laulajien mieleen.





Joulukuun vastaanottoa maalla.
Vihreät lasipallot ovat Home&Cottage:sta. Kynttilät Nille:stä.




Harmaatontun koira :)
Risukranssi ovessa on pihakoivun leikkaamisen yhteydessä syntynyt "hässäkkä".




Ensimmäinen adventti. 








Venevajan tontulla on sentään punainen myssy ja tumput.




Puhelimeen taltioitua.
 Löydättekö muuten harmaatontun? 
Vihreät Home&Cottage -lasipallot sopivat mielestäni nätisti torpan alkuperäisirtaimistoon kuuluvien lasisten verkonkellukkeiden vierelle. 








Kasvihuoneessa on oma tonttunsa.





Kotimatkalla saimme ihastella myös Stavangerissa syttyneitä jouluvaloja.




Harmaus jatkuu täällä yhä vain.
Tänään sataa vettä.



Missä sinä etsit joulumieltä?

Pohjoisen lumimaailmoissa? 
Kaupungin jouluvaloin koristellussa vilskeessä?
Rannikoiden sateisen harmailla kallioilla?
Etelämpänä, auringon kanssa tanssien?


Hyvää joulumieltä sinulle, missä sitten oletkin! 



Vi snakkes, 
Marianna

tiistai 19. marraskuuta 2019

Blog blog blogiblokki. Vieläkö Lyyti kirjoittaa?


Kuinka monta kertaa olenkaan tuijottanut näytölläni puhtaan valkoisena hohtavaa blogipohjaa ja hakenut mieleni sopukoista aloitussanoja tekstilleni. 
Niitä ei vain tunnu löytyvän.

Olenko siis tullut blogipolullani sen loppumetreille? Eikö minulla ole enää mitään sanottavaa? Eikö minulla ole enää kipinää kirjoittaa?
Onko yksi rakkaimmista harrastuksistani kuolemassa? 

Olen rakastanut kirjoittamista ihan lapsesta asti ja voittanut koulun kirjoituskilpailuissa ihan palkintojakin. Ainekirjoitus ja esitelmät olivat lempipuuhaani, samoin kirjeenvaihto. 
Rakastan sanoja, vanhoja sanoja, murresanoja, sanontoja, kielen rikkautta ja kertomista. Rakastan kieliä, mutta varsinkin äidinkieltäni. 

Olen elänyt lähes koko aikuisen elämäni ulkomailla, joten kirjoittaminen on ollut minulle mainio tapa pitää äidinkieleni elinvoimaisena, myös kirjoitetussa asussa. 

Blogini on ollut eräänlainen avoin päiväkirja, jonka kautta olen puolittanut huoliani ja jakanut ilojani. Se on ollut alusta kuvilleni, joita niin mielelläni otan ja annan muidenkin katseltavaksi. Se on ollut ääneni luonnon ja eläinten puolesta.


Onko blokkini kenties vain hetkellinen? 
Johtuuko se sairauteni aiheuttamasta siipirikkoisuudesta, solumyrkyn turruttamista aivoista? 
Kenties.


Olen nyt kuitenkin sinnitellyt tämän postaukseni parissa (useamman päivän) ja ihan vain tunnustellakseni fiiliksiäni ja työni lopputulosta. 



Useampi omista suosikkiblogeistani on viime vuoden aikana kutistunut pelkäksi instagram-tiliksi ja se on mielestäni hurjan surullista, sillä niin mukavaa kuin instagram-kuvia onkin selailla, on blogipostausten lukeminen kuitenkin mukavampaa. 
Instagram:han on aikamme henkeen täydellisesti sopiva kanava - nopea, helppo, vähäselitteinen ja laajan yleisön tavoittava, mutta samalla se on vähän kuin katsoisi kirjojen kansia itse kirjoja lukematta.

No, katsotaan nyt mitä tästä tulee. 
Mikäli kirjoitusblokkini jatkuu, kutistun minäkin instagram-tiliksi, kansikuviksi ilman kirjaa......ja kuvia, niitähän riittää kyllä :)

Ja kuvista puheen ollen.....tässäpä jälleen pläjäys loka-marraskuun retkiltä ja mökkimaisemista.  
Säät ovat vaihdelleet, mutta marraskuu on täällä Norjan lounaisrannikolla ollut yllättävänkin aurinkoinen ja mikä parasta, täysin myrskytön!  
(kop, kop....paras koputtaa puuta :)



Lokakuun metsä







Tungenes:in majakalla lokakuun ilta-auringossa







Retki Månafossenin vesiputoukselle.




Kun polku on niin jyrkkä, että saa roikkua kettingeissä (jotka polulla onneksi ovat).






Korkeanpaikankammoinen :)




Mökkitiellä ja mökillä lokakuussa












Marraskuu












Välillä sumua ja sen hälvettyä auringon lämpöä.









Tai kuuraa ja kimallusta.












Marraskuun hiljaisuutta. 




Lokakuun lopun koristeluja. Kuivuneita lehtiä ja kukkasia peikonpähkinän oksilla.



Marraskuun juttuja puutarhassa.







Toivottavasti tänne vielä joku löysi tiensä ja kiitos kaikille teille, jotka instagram-story:ni pohjalta laitoitte viestejä. 


Ihanaa joulun odotusta! 




Vi snakkes, 
Marianna