Kesän kuulumiset

 

Kylläpä tuntuukin oudolta istua taas tässä!

Olen ihan kirjaimellisesti pyyhkinyt pölyt työpöydältäni, etsinyt blogini salasanaa kymmenien muistivihkojen omituisesta läjästä (pakkomielteinen viehtymykseni ostaa kauniita vihkoja kostautuu) ja ihmetellyt blogini sivuja vähän samaan tapaan kuin pitkältä lomalta palaava lapsi lelujaan! 

Kamera, jonka niin ikään alkukesästä hyllytin, on taas tässä vierelläni ja vähän epävarmoin sormin olen sitä nyt viikon pari kosketellut, säädellyt ja muutaman kuvankin ottanut. 

Usko omaan tekemiseen katosi nimittäin alkukesästä kokonaan.

En nähnyt enää mitään järkeä kuvaamisessa, kuvien jakamisessa tai minkäänlaisissa suunnitelmissa niiden suhteen.

En nähnyt mitään järkeä oikein missään muussakaan.

En ole luokitellut itseäni masentuneeksi, vaan lähinnä alakuloiseksi ja toivottomuutta potevaksi, mutta jos silmät auki asiaa tutkiskelen, niin sitähän se epäilemättä on ollut, jonkinlaista masennusta.

Alakuloni kumpuaa nimittäin aika syvältä ja kaukaa. Se on menetetyn terveyden ja työkyvyn suremista, mutta myös kaipuuta jonnekin, jossa saisin olla ihan vaan minä ja juuri sellaisena rakastettu ja hyväksytty. 

Olen pohtinut tätä viime viikkoina paljonkin ja pohdintaani on vauhdittanut lomalukemiseni, Hanna Brotheruksen esikoisromaani Ainoa kotini.

 

Kiltti tyttö, sitähän minä olen ollut koko ikäni ja jokainen virheeni on ollut minulle häpeää. 

Virheeni ja puutteeni on aina mainittu ja niistä on tehty kovaäänisäkin puheenaiheita. 

Olen ollut liian sitä ja liian tätä, mutta en koskaan tarpeeksi hyvä juuri sellaisena kuin olen, ja on alkanut nakertaa mieltäni nyt 54-vuotiaana sairaseläkeläisenä.

Ei ihmekään, että nivelet jomottavat ja hartioilla tuntuu elefantin paino (juuri sellainen, josta Ellinoora biisissään laulaa).

Alkukesä oli minulle tavattoman rankkaa. 

Jouduin rutiiniseulonnan jälkeen tarkempiin tutkimuksiin rintasyöpäepäilyn vuoksi ja matkustin päivä paksuneulanäytteen ottamisen jälkeen Suomeen.....reikä rinnassa ja valtava pelko takaraivossa. 

Kyyneleet eivät olleet kaukana, kun Turkuun lähtevän lentokenttäbussin kuljettaja niin kovin kotoisasti kysyi :"tuliks sää kotti lämmittelemää?", sillä kyllä, minä tulin kotiin lämmittelemään, ihoani, sydäntäni, sieluani!

Komensin alakuloni, ahdistukseni ja kuolemanpelkoni aivojeni viimeiseen sopukkaan ja keskityin Suomen kesään ja juhannukseen, joka oli kuin balsamia repaleiselle sielulleni.

Uin järvessä, koristelin puutarhapöytää kukkaseppelein, kävelin koivumetsässä, söin suomalaista ruokaa ja rakastin elämää. 

Soitto sairaalasta tuli juhannuksen jälkeisellä viikolla ja uutiset olivat hyviä, mutta tiedättekö.....jokin minussa muuttui? 

Tuntui kuin kuolema olisi kävellyt vierestäni, koskettanut sipaisten olkapäätäni ja muistuttanut siten elämän rajallisuudesta. 

Minun on muutettava jotain! Vanhat kaavat on rikottava! Minun on elettävä! 

No totuus on se, että aloitan nyt tästä - kirjoittamisesta, eli mitään suuria mullistuksia en ole toistaiseksi aikaan saanut. 

Mielessäni siirtyvät kyllä oman elämäni mannerlaatatkin, mutta rohkeutta on vielä kerättävä lisää - varusteita ja rohkeutta. 

Vuorien siirtäminen vaatii voimaa.

Ette arvaakaan miten hyvältä tämä kirjoittaminen taas tuntuu!

Kamerakin tuntuu taas ihan kivalta käsissäni ja toivon, että syksy antaa paljon kaunista kuvattavaa. 

Olen valinnut tähän muutamia kesän aikana ottamiani kuvia ja joukossa on myös kuvia Viikinilaivat -tapahtumasta Utsteinin luostarilla. 

Kylläpä onkin nyt jännää nähdä, että tuleeko tänne vielä lukijoita! 

Kesän alku ja toiveikkaat seikkailijat.

Norjan kesä jäi viileäksi, joten olen kiitollinen kolmesta helleviikosta Suomessa.

Kaunista täällä on kyllä aina, säästä huolimatta.

Viikinkilaivat Utsteinissä.

Elokuussa mökillä.

Näihin en kyllästy

Jos tämä lammas olisi minun, olisi hänen nimensä Burberry.

Miettikääpä häntä Burberryn huivi kaulassaan :)

Kiitos, että tulit tänne lukemaan ja kuvia katselemaan!

Ihanaa elokuun loppua teille kaikille ja 

VI SNAKKES!

Marianna