Olipa kerran blogi

 


Olipa kerran blogi. Sen nimi oli Vuonon kimallus ja sitä piti Norjassa asuva Marianna.
Siinä pohdittiin elämää, seikkailtiin luonnossa, tehtiin milloin mitäkin ja kaiken pohjana oli valokuvausharrastus - se kun oli blogin pitäjälle harrastuksista se mieluisin.
Blogi alkoi kuitenkin jossakin vaiheessa nykiä raiteillaan, eikä Mariannan kamera enää kulkenut hänen mukanaan, ei edes Kreikan matkalla.

Oliko Vuonon kimalluksesta tullut historiaa?


MOI VAAN KAIKKI TÄNNE PUTKAHTANEET!

Täällä puhallellaan pois pölyjä vanhasta, jo kauan "takahyllyllä" lojuneesta blogista ja vähän tästä sen pölyttyneestä pitäjästäkin :)
En normaalisti puhu itsestäni kolmannessa persoonassa, mutta jotenkin tuo Vuonon kimalluksen Marianna tuntui jo ihan vieraalta tyypiltä, enkä ole häntä itsekseni tunnistaa.
Tämä ihminen, joka tässä nimittäin nyt kirjoittaa, on ollut kuorimitettu ja iloton jo jonkin aikaa, eikä surullinen mieli mitään luo, ei myöskään valokuvaa.

Syksy oli minulle täyttä painajaista, sillä olin lokakuussa menettää rakkaan ihmisen ja joulukuussa menetinkin sitten toisen.
Kaksi yksinäistä, ahdistusta ja pelkoa täynnä olevaa lentoa Suomeen, kiiruhtaminen sairaalaan ja itsensä kokoaminen tueksi heille, jotka sitä tarvitsivat.
Joulu oli surujuhla.
Oma sairautenikin on kipuillut rajusti sitten syyskuun, mutta en ole sille voinut antaa aikaa tai hoivaa, sillä minua on tarvittu muualla koko syksyn.
Olo on ollut kuin pieksetyllä, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Koska positiivisten kokemusten luominen  vaikeina aikoina vaatii paljon energiaa, ei sitä luovuudelle jää ollenkaan. Ihminen on vain jonkinlaisessa "päivä kerrallaan" -selviytymistilassa ja koettaa kaikin tavoin pysyä kiinni normaalissa. 


Olen nyt koettanut levätä, kerätä voimiani ja löytää takaisin entisen itseni luokse. 
Ehkä en koskaan enää ole ihan entiseni, eikä sen tarvitse olla mikään negatiivinen asia, mutta kanavoin jälleen elpyviä voimiani itselleni mieluisiin asioihin, asioihin, joita ei ole voinut prioritoida, kun on elämä on ravistellut rajusti ja ilman taukoja.


Instagramin kautta olen purkanut ajatuksiani ja suruani ja se on kyllä auttanut minua aika lailla. 
Kirjottaminen ja avoimuus elämän käänteistä ovat minulle luonnollinen tapa puolittaa kuormaani (tätäkin on toki ihmetelty ja kritisoitu) ja samallahan sitä tavoittaa aina jonkun, jolle jaetut surut ja ajatukset ovatkin sitten vertaistukea. Se on hieno asia.
En enää kuuntele sellaisia mutinoita, joissa avoimuuttani tai aktiivisuuttani ig:ssä (joka on toki nykyään yksityinen ja vakoojista aika tarkkaan puhdistettu :) parjataan, sillä kaiken kokemani rinnalla olen yhä vakuuttuneempi siitä, että elämä kannattaa elää ihan itselleen parhaalla tavalla. 
Elämä kun saattaa päättyä hetkellä millä hyvänsä, joten itsensä rajoittaminen muiden mielipiteiden tai silmien pyörittelyn vuoksi on ihan turhaa.


Hartain toiveeni tälle vuodelle on ILO! 
Sitä toivon itselleni ja läheisilleni, mutta myös maailmalle. 
Väistykööt nämä synkät ajat ja virratkoon valo ja ilo kaikille!

Tämä blogikirjoitus on yksi askel polullani takaisin oman itseni voimaan, eikä minulle ole kovinkaan tärkeää se, lukeeko joku tämän vai ei. 
Minulle on tärkeää kirjoittaa tämä, kerätä tähän syksyn mittaan otettuja kuviani ja kokeilla näitä repaleisia blogisiipiäni pitkän tauon jälkeen. 



Tässäpä siis pieni kooste syksyn mittaan otetuista kuvista ja samalla oikein hyvät kevättalven toivotukset teille kaikille! 



Vi snakkes, kanskje, 
Marianna





Kuvat on omistettu äidilleni, joka lähti lumienkeleiden matkaan Lucian päivänä.
Hän rakasti lintuja ja kissoja ja toivoi kovasti vielä pääsevänsä tänne Norjaan. 
Hän kannusti minua kuvaamaan, sillä sanoi minulla olevan taitoa.....
...sellaisiahan he ovat, äiti-kullat.






















































Kommentit

  1. Ihanaa, että olet taas täällä ❤️Tervetuloa pienin askelin elämänpolulla eteenpäin ❤️

    VastaaPoista
  2. Hieno kirjoitus sekä mahdottoman upeita kuvia.
    Kuvia katsellessa tulee mieleen ajatus, että on tässä maailmassa vielä paljon kaunista ja hyvää.

    Itsellä myös blogi on nukahtanut sata vuotiseen uneensa ,josta sitä pitäisi herätellä,
    mutta on ollut kaikenlaista, ettei ole jaksanut vaikka mieli olisi tehnyt.
    Toivon kuitenkin, että jonain päivänä saan sen heräteltyä.
    Sillä pidän kirjoittamisesta ja kuvaamisesta ,
    niinkuin mainitsit sillä niinkään ole väliä kuinka moni juttujani käy lukemassa.

    Ihanaa, kun alkaa aurinko paistamaan ja kevät kolkuttelemaan ovelle.
    Voimia sinulle ! ❤️🌞

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kyllä, olisi niin kiva, jos palaisit sinäkin. Olen niin kaivannut blogeja, jotka katosivat useimmat lähes samaan aikaan. Ig on mukava, mutta ei blogin vertoinen.

      Maailmassa on todellakin paljon kaunista ja hyvää ja kuvien kautta sitä on mukavaa ikuistaa.

      Hyvää viikonloppua sinulle <3

      Poista
  3. Ihania kuvia, kiitos. Voimia ja suruusi osaanottaen. Kiva kun jaksat kirjoitella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon <3 Koetan taas aloitella ja tulla lukemaankin.

      Poista
  4. Ihanaa kuulla sinusta ja osanotto suruusi . Tiedän mitä on jatkuva suru ei kunnolla kerkiä tajuamaan kun toinen suru on jo läsnä .Minä menetin yhtenä puolen vuoden aikana kolme sisarustani kaksi veljeä ja yhden sisaren .Siitä taas vajaa kahden vuoden kuluttua vielä yhden veljen . Aiemmin vuosia sitten menetin molemmat vanhemmat ja yhden sisaren . Olen nyt yksin meidän koko perheestä . Viimeisen henkäyksen näkeminen on raskas asia mutta olen myös siitä kiitollinen että sain olla läsnä .
    Suru on sellainen asia että siitä selviää ajan kanssa rakkaus ja muistot jää . Nyt sinun pitää ajatella itseäsi ja perhettäsi siellä ja jatkaa elämää .
    Ihania kuvia olet ottanut äitisi oli oikeassa sinulla on lahjoja .💞

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja voi Nila tuota surun määrää. Miten jaksoitkaan?
      Olet oikeassa, muistot jäävät ja tuntuu, että pois lähteneet ovat jollakin tavalla aina mukana tässä omalla matkalla. Suru muuttaa muotoaan ja näkee jo taas valoakin.

      Kaunista helmikuuta sinulle <3

      Poista
  5. Toivottavasti löydät taas hyvän olon ja mielen,mutta sinulla ollut paljon surua,ja sellainen lamaannuttaa Kirjoitit kauniisti❤️Paljon voimia ja jaksamisia Marianna ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Jael <3
      Suru kulkee jo sellaisena aaltomaisena taas ja suurin helpotus minulle on se, että isä tuntuu pärjäävän ihan hyvin.
      Hyvää helmikuun jatkoa sinulle <3

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Valohoitoa psori-käsille ja mielelle :)

Syyspäivän throw back huhtikuun hetkiin

Kreikkalaiset tuliaiset